Nyt voin julistaa valmistautumisen Jukolaan 2020 alkaneeksi. Kävimme nimittäin naapurin Ramin kanssa pyörähtämässä iltarasteilla Lohjan Outamolla. Iltarastit on kyllä hienosti organisoitua toimintaa. Aloittelija otetaan hyvin vastaan ja reittivaihtoehdot selostetaan ymmärrettävästi.
Näitä järjestetään ympäri Suomea ja pelkästään Uudeltamaalta löytyy joka päivä vähintään yksi tapahtuma. Osallistujamäärät ovat myös suhteellisen suuria, Outamolla oli lähes 130 suunnistajaa. Ensi vaikutelmana voi myös todeta, että suunnistajien taidot punnitaan vasta metsässä. Lähtöpaikalle oli maantiellä niin hyvät opasteet, että ei ollut mitään mahdollisuuksia eksyä autolla.
Sitten vaan kartta käteen ja menoksi. Tai ei ihan. Vaikka Lohjalla kartta oli toteutettu mittakaavaan 1:7500, niin lukulasit olisi saanut olla mukana. Reittivalinnan kannalta on parempi jos jyrkänteen huomaa jo reittiä suunnitellessa, eikä vasta siinä vaiheessa, kun se on edessä. Kartan lisäksi tarvitaan tietenkin kompassi, jonka avulla pystyy hahmottamaan oikeita suuntia. Nyt myös ymmärrän, miksi joissakin malleissa on suurennuslasi. Rastilla käyntiä ei enää dokumentoida leimaamalla pahvikorttia vaan siihen käytetään emittiä. Jos ei omista omaa, niin sellaisen voi kätevästi vuokrata järjestäjältä. Kierroksen jälkeen vempele puretaan tietokoneelle ja se kertoo sekunnilleen kuinka paljon aikaa käytti eri rastiväleillä. Tilastosta näkee lopputuloksen lisäksi myös sijoituksen kullakin rastivälillä. Eihän tässä mitään kisailtu, mutta…
Tänä päivänähän ei mitään lenkkiä ole oikeasti suoritettu, ellei sitä ole dokumentoitu jollakin urheilukellolla tai vastaavalla. Suunnistuksessa tämä tuo lisäksi mukavaa lisämaustetta kun voi tarkastella, miten on reitit valinnut ja kuinka paljon pyörinyt eri rastien ympärillä. Tämä on oikein insinöörin unelma! Pari iltaa onkin mennyt tuloksia tarkastellessa. Tällä kertaa meidän reittejä oli vaikea erottaa kartalle piirretyistä viivoista. Sen verran hyvin osuttiin rasteille. Kiitos Ramin.
Hosumalla tulee mitä tulee ja se tuntuu pätevän tässäkin. Ei ollut kaksi eikä kolme kertaa kun meidän ohi paahtoi armotonta vauhtia juokseva atleetti, joka kuitenkin saapui perässä seuraavalle rastille.Tässä lajissa ei vauhti korjaa virheitä. Me kävelimme koko reitin ja matkaa tuli 3,7 km. Voisin kuvitella, että nämä vauhtiveikot juoksivat helposti vähintään viisi kilometriä. Mutta eipä siinä, jos on tullut juoksemaan, niin silloinhan tuokin täyttää tehtävänsä.
Hyvä fiilis jäi ensimmäisistä iltarasteista. Vaikka eteneminen suoritettiin kävellen, niin kolmisen litraa irtosi hikeä. Maasto ei ollut ihan niin helppokulkuista kun kuvittelin. Itseasiassa luonnon monimuotoisuus avautuu hienosti kun säntäilee rastilta toiselle. Sienireissulla ei välttämättä tule mentyä nopeinta reittiä ja erilaiset ryteiköt tulee kierrettyä kaukaa. Perusasioiden äärellä ollaan jatkossakin. Tuntumaa pitäisi saada siitä miltä kartalla näkyvä kokonaisuus näyttää luonnossa. Siinä auttaa esimerkiksi karttamerkkien tunteminen.
Lisäksi peruskuntoa täytyy lähteä luomaan ja keskittyä painonnoston sijasta painon pudottamiseen. Kyllä tämä tästä!
