Valmistautuminen kohti Jukolaa 2020 jatkuu ja nyt se sitten tapahtui, nimittäin ensimmäinen yksin suunnistus. Tätä hetkeä olin odottanut kauhunsekaisin tuntein. Naapurin Ramin kanssa suunnistaessa tuntuu, että kaikki on hallussa, mutta todellisuudessahan siinä on aika helppo peesailla kokeneemman kaverin ratkaisuja. Nyt Rami oli estynyt ja jouduin suuntaamaan Mustion iltarasteille ihan yksin.
No, ilmoittautuminen meni vielä ihan hyvin ja ajattelin, että tällä kokemuksella kannattaa ilman muuta ottaa B-rata, eli toiseksi vaikein. Sehän näytti kartalla aika helpolta, vaikka olihan siellä mm. yksi reilu kilometrin mittainen rastiväli. Uusi suurennuslasilla varustettu kompassi toi kuitenkin merkittävästi lisää itseluottamusta.
Alku lähti ihan kivasti liikkeelle ja löysin lähtöpaikan seuraamalla muita ihmisiä. Sitten vaan emitti koneeseen ja menoksi. Heti oli havaittavissa pienimuotoista hapuilua kun joutui itsekseen tekemään päätöksiä. Suunnan ottaminen kartalta kuitenkin onnistui ja ensimmäiset rastit löytyivät suhteellisen helposti. Matka nelosrastille oli sitten se pitkä. Mustion maasto oli myös hyvin luonnonmukaista, eikä siellä hirvittävästi ollut selkeästi erottuvia kohteita, kuten polkuja.
Kolmosrastilla tein päätöksen ja väänsin kompassiin suunnan. Jaoin matkan kahteen osaan, ensin sähkölinjalle ja sieltä sitten suoraan rastille. Sähkölinjan löysin helposti, mutta siitä kohti rastia tähtääminen menikin pahasti pieleen. Paikka oli täynnä avokalliota ja puoli kilometriä väärässä paikassa pyörimistä ei kartalta juuri huomannut. Aikansa epätoivoisesti metsässä pyörittyä aloin näkemään rastiharhoja. En tiedä onko muut sellaisia nähnyt, mutta minulle ne muistuttivat elokuvissa nähtyjä kangastuksia autiomaassa. Jotain oranssia vilahtaa puiden välissä, suunta sinne ja lopulta huomaat, että ei siellä mitään ollutkaan.
Harhailtuani tovin löysin viimein rastin. Rastin numero 4 sijasta olin kuitenkin päätynyt rastille numero 6. Siinä vaiheessa ajattelin, että nyt sitten kävely sähkölinjalle ja häntä koipien välissä maalialueelle keskeyttämään. Mutta murtosekuntia myöhemmin tuumasin, että minähän olen täällä harjoittelemassa suunnistusta.
Ei muuta kun leuka rintaan ja takaisin kohti rastia numero 4. Löytyihän se viimein sieltä! Sen jälkeen loppu olikin suhteellisen helppoa, kun maasto oli tullut tutuksi. Lopulta päädyin maaliin valoisaan aikaan ja hyväksytyn reittisuorituksen tehneenä.
Ei tämä ensimmäinen yksin suunnistus ollut mitenkään mieltä ylentävä. Vielä on suhteellisen paljon opittavaa suhteessa aikaikkunaan. Haastavinta on ymmärtää karttaa luontevasti ja muuntaa se näkymäksi maastossa sekä päinvastoin. Tämän oppimiseen ei liene oikotietä vaan metsässä pitää kulkea paljon ympäristöä ihmetellen. Toisaalta tuntui kuitenkin palkitsevalta kun pystyi yksin suorittamaan radan läpi, eikä tarvinnut turvautua esimerkiksi järjestävän seuran noutopalveluun. No, seuraava suunnistus kokeillaan sitten polkupyörällä.
