Mike von Wehrt
Pandemiatilanteesta johtuen Napapiirin Jukola siirtyi vuodella ja kahdella kuukaudella. Siinä alkoi jo tällainen satunnaissuunnistaja turhautumaan, kun ei oikein ollut varma toteutuuko tilaisuus vai ei. Treenaaminenkin unohtui kokonaan. No onneksi se saatiin pidettyä.
Tämän vuotisessa Jukolassa haasteena oli se, että yöttömän yön tapahtuma muuttuikin pimeän yön tapahtumaksi. Elokuussa nimittäin napapiirilläkin on pimeää jo reilut viisi tuntia. Myös olosuhteet viilenivät huomattavasti huippulämpimien kesä- ja heinäkuun jäljiltä. Taisi olla reilusti alle kymmenen astetta, kun yöllä yritin teltassa ottaa pienet tirsat.
Ensikertalaisen näkökulmasta Jukola on valtavan suuri ja koko suunnistavan kansan karnevaali. Siellä tutut tapaavat vuosittain toisensa, mutta eipä siellä tällainen satunnaisuunnistajakaan itseään ulkopuoliseksi kokenut. Itseasiassa yllätyin siitä, kuinka paljon tuttuja tuolla alueella vilisi.
Varsinainen suunnistaminen onnistui suhteellisen mukavasti. Tosin kyllähän reilun satakiloisen miehenkörilään eteneminen metsässä näkyi ja kuului. Aika syvälle uppoaa soiseen maastoon. Kateellisena katselin kun kevytrakenteisemmat rastinetsijät hypähtelivät mättähältä toiselle ilman sen suurempia ponnisteluja. Suunnistamismielessä Jukolassa syntyy aika selkeä polkuverkosto, mikä helpottaa suunnistamista. Mutta kääntöpuolena on hajontarastit, jotka voivat olla melko lähellä toisiaan, voivat johtaa myös pahasti harhaan.
Vielä en osaa sanoa, että onko minuun iskenyt suunnistusinnostus vai ei, mutta se selvinnee viimeistään ensi kesänä!
